tehtävä 7: oman kokemuksen etäännytys

Vanhuus

Olipa kerran suuri Tammi. Sen oksat olivat jylhät ja ylsivät aina taivaisiin saakka. Sen jykevyys toi turvaa niille, joilla ei sitä ollut. Tammi oli silti surullinen ja yksinäinen. Tammen ainoa valopilkku oli pieni poika, joka ajoi usein punaisella pyörällään metsän halki. Joka päivä pojan tultua koulusta, hän teki läksyt suuren Tammen varjossa. Aina tavatessaan poika sanoi reippaalla äänellä tervehdyksen ja pyysi lupaa istua Tammen katveessa. Sen pienen hetken, kun poika teki läksyjä, Tammi oli onnellinen.

Vuodet kuluivat ja poika kävi yhä harvemmin suuren Tammen luona. Sen oksat olivat alkaneet jo rapistua, eikä se enää kyennyt edes tekemään kunnon varjoa, kuihtuneilla oksillaan.

Eräänä päivänä poika saapui jälleen. Oli kulunut paljon aikaa , kun Tammi ja poika olivat viimeksi tavanneet. Hän oli kasvanut isoksi.

Tammi suoristi selkäänsä ja yritti näyttää parhaaltaan, mutta vuodet olivat vierineet ja Tammi tiesi, ettei ikinä enää saavuttaisi vanhaa loistoaan. Pojan reipas tervehdys näytti edelleen reippaalta ja vaikka Tammi ei enää voinutkaan tervehtiä samalla tavalla, oli se taas kerran onnellinen. Tammi ymmärsi, että poika ei ollut tullut vain viilentävän varjon takia.