Tunnetun sanonnan mukaan, kivusta tietää olevansa elossa. Kokemuksella voin sanoa, että se pitää paikkansa. 30 vuotta mustelmia ja kipua, minkä tähden? Että tuntisin olevani elossa?
Tunsin olevani, kuin säveltäjä. Nyrkkini olivat instrumenttini, musiikkini oli viha. Kanavoin kaiken sen tuskan ja raivon, mitä sain kerättyä ja vapautin sen kehässä. Jossakin vaiheessa se ei enää riittänyt, enkä päässytkään siitä eroon. Olin vihainen kokoajan. Ikään kuin olisin pystynyt sen avulla pysäyttämään maailman näkemään minut. Lopulta huomasin, että ainoa asia, mitä todella vihasin, oli minä. Kaikki ne vuodet, taistelin vain itseäni vastaan. Olin pahin viholliseni.
Valon välähdykset, kun voitin ottelun, hurraa huudot, ihmiset varmasti luulivat minun olevan onnellisin ihminen maailmassa. Nauran. Miten todellisuus kalpeneekaan mielikuvituksen rinnalla. Olen yksin.
Perheeni ei ymmärtänyt miksi jatkoin ottelemista, miksi he olivat kaukaisena toisella sijalla. Nyt, kun hiukseni ovat jo harmaat, enkä ole nähnyt perhettäni enää vuosiin tiedän mitä uhrasin urani takia. Luulin nuorempana etten pelkäisi mitään, mutta nyt, kun tiedän kuolevani yksin, pelkään. Ystäväni sanoi kerran minulle, että pelko on hyvä asia, siitä tietä, että on jotakin menetettävää. Koskaan ei ole liian myöhäistä, ennen kuin on liian myöhäistä. Lumi peittää kaiken, tekee rumistakin asioista kauniita, ei ole väliä mitä sen alla on?
